Aivopesevää propagandaa

Go Ask Alice on romaani virallisesti nimettömältä kirjailijalta, joka on kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Myöhemmin amerikkalainen psykologi Beatrice Sparks ilmoitti itsensä kirjan tekijäksi. Teos julkaistiin ensimmäisen kerran Iso-Britanniassa vuonna 1972 ja sen kerrotaan olevan tosi tarina, josta ollaan yleisesti kuitenkin vahvasti toista mieltä. Romaanin alkuperäisen version on kustantanut Prentice Hall.

Päähenkilön nimeä ei ole mainittu koko teoksessa, mutta hän on 15-vuotias tyttö. Hänellä on huono itseluottamus, sekalaiset tunteet perhettään kohtaan, eikä turhan paljon ystäviäkään. Tyttö on tunteiltaan ailahtelevainen ja antaa asioiden usein vaikuttaa liian suuresti elämään, niin positiivisten kuin negatiivistenkin kohdalla. Pohjimmiltaan päähenkilö on kuitenkin hyväsydäminen ja tietoinen omista ongelmistaan. Sivuhenkilöinä kirjassa ovat luonnollisesti tytön läheiset, joihin kuuluvat perhe sekä kaverit Beth ja Chris.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat todennäköisesti läntiseen Amerikkaan. Mitään tiettyä kaupunkia ei päähenkilön asuinpaikastakaan ole annettu, mutta muutaman kerran hän karkasi kotoa Californian ja Oregonin osavaltioihin. Ajallisesti päiväkirja sijoittuu vuodesta 1968 vuoteen 1970.

Kirja kertoo siis 15-vuotiaasta tytöstä Amerikassa, joka ajautuu huumeiden maailmaan. Uuteen kaupunkiin muutettuaan tyttö on yksinäinen, mutta saa lopulta kutsun juhliin. Juhlissa hän huumautuu tahtomattaan, nauttien kuitenkin kokemastaan. Uuden kaveriporukan ja päihteiden siivittämänä tytön koko elämä kääntyy toiseen suuntaan. Muutamien käänteiden jälkeen päiväkirjankirjoittaja päättää lähteä kokeilemaan onneaan jälleen uuteen kaupunkiin, kaverinsa Chrisin kanssa. Huumeet jäävät hetkeksi, mutta vain hetkeksi.

Uuden kaupungin, San Fransiscon huumassa molemmat tytöt huumataan ja heidät raiskataan, josta johtaa päätös palata kotiin perheen luo. Kotona elämä tuntuu sujuvan mallikkaasti, mutta yhtenä iltana tyttö huumataan jälleen vastoin tahtoaan ja hän päätyy hullujenhuoneelle. Sieltä päästyään kaikki tuntuu taas olevan hyvin. Tyttö alkaa tapailla mielestään täydellistä poikaa Joelia ja hän päättää, että ei tarvitse enää päiväkirjaa kun hänellä on muuta seuraa. Kirjan epilogi kertoo päähenkilön kuitenkin kuolleen kolmen viikon sisällä lopetettuaan päiväkirjansa kirjoittamisen.

Romaanin kertoja on minäkertoja, luonnollisesti päiväkirjan olleen kyseessä. Kertoja on myös havainnoiva ja näkyvä tehdessään havaintoja ympäristöstään ja nimetessään muita henkilöitä. Luotettavuudesta voidaan olla päihteiden käytön takia montaa mieltä. Ajoittain luotettavuus varmasti kärsiikin, mutta yleisesti se on kuitenkin vankalla pohjalla.

Teos on ollut kiellettynä useissa eri Amerikan osavaltioissa ilmestymisestä jopa 2000-luvulle asti. Kieltoja on perusteltu lähinnä kirjassa olevan kielenkäytön takia ja viittauksista huumeisiin, seksiin, raiskauksiin ja kodista pakenemiseen. Kiellot ovat koskeneet kouluja ja kirjastoja, olettaen, että kirja on ollut silti saatavilla kaupoista. Kirjailijan anonyymisyydellä ei katsota olevan osaa kieltojen suhteen.

Proosan analyysi

Mari Mörön ensimmäinen romaani Kiltin yön lahjat on vuodelta 1998. Teoksen on kustantanut WSOY.

Kirja on siis lajityypiltään romaani. Sen voi todeta teoksen sivumäärästä, laajuudesta ja tarinan monimutkaisesta rakenteesta, joka on tyypillisempää romaanille kuin novellille.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Suomeen, Helsingin lähiöihin. Välillä poiketaan myös muualla Suomessa, sekä itärajan toisella puolella. Miljöö on melko synkkä, ankea. Henkilöt asuvat lähiöissä, eikä glamourista ole tietoakaan. Tunnelma pysyy samankaltaisena miljöön takia koko romaanin ajan.

Kirjan päähenkilö on kuusivuotias Siia-tyttö. Siia on siis nuori, vielä lapsen iässä oleva tyttö. Hän on kuitenkin oppinut itsenäiseksi ja oma-aloitteiseksi ja on varmasti ikäisiään henkisesti vuosia edellä. Merkittävät roolit ovat myös Pöyhösellä ja Viikillä, jotka ovat Siian naapureita, pikkurikollisia. Miima on Siian äiti, joka on paljon poissa. Hän on tanssimassa klubilla työkseen tai jäänyt muuten vain muualle.

Siia elää omaa elämäänsä niin hyvin kuin mahdollista. Miima, eli äiti hankkii rahaa epäilyttävin keinoin ja kun hän välillä kotiin sattuu, on hänellä aina vieras mies mukanaan. Tästä johtuen Siia on oppinut itsenäiseksi: hän tekee itse ruokansa, pesee pyykit ja siivoaa. Siia ei kutsu äitiään äidiksi, vaan Miimaksi. Välillä hän viettää aikaa kaverinsa Meten kanssa, ostoskeskuksessa pyörien ja varastellen. Naapuriin muuttaa Pöyhönen ja Viikki, jotka salakuljettavat pirtua Venäjältä ja ovat muutenkin pimeissä bisneksissä mukana. Pöyhönen tutustuu Miimaan, jonka johdosta pikkurikolliset lopulta huomaavat Siian huonot oltavat ja päättävät tehdä asialle lopun.

Romaanin kertoja on minäkertoja, mutta kertojan näkökulma vaihtelee. Kertojan rooli on jaettu kolmen päähenkilön kesken: Siian, Pöyhösen sekä Viikin. Kertojana toimii siis aina yksi heistä kerrallaan, kertoen omasta näkökulmastaan vieden samalla tarinaa eteenpäin. Kaikki kertojat ovat havainnoivia, jotka tekevät havaintoja muista sekä tapahtumapaikoista, eivätkä he pääse sisään toisten ajatuksiin. Vaikka yksi kertojista on lapsi ja kaksi muuta päihteitä käyttäviä rikollisia, ovat he silti luotettavia kertojia. Tosin Siian kerronnasta täytyy tehdä tarkemmat päätelmät itse, koska lapsen ajattelu ei ole kuitenkaan aikuisen tasoa, eikä hän osaa kertoa kaikkia ajatuksiaan ja tunteitaan täydellisin sanoin. Kertojat ovat näkyviä, sillä he kertovat missä mennään ja kuvaavat tapahtumapaikkaa. He myös nimeävät ja kuvailevat tarinan henkilöitä.

Tyyliltään romaani on arkinen ja helposti luettavissa, vaikka aluksi kertojan vaihtelu saattaa hämmentää ja vaikeuttaa tarinan ymmärtämistä. Toistuvana elementtinä, eli motiivina kirjassa oli teoksen nimensä mukaisesti kiltin yön lahjat, joita Siia sai äidiltään jäätyään yksin kiltisti nukkumaan. Kirjan teemana voisi olla lapsen asema. Varsinkin kaupungeissa ja kaupunkilähiöissä tämänkaltaisia tarinoita löytyy useita. 

Runoarvostelu

Arno Kotron runokokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi kertoo katkerasta erosta ja sen eri vaiheista. Kertojana kokoelmassa esiintyy mies, joka tilittää naista. Esille tulevat myös rakkauden palon ja eroamisen tuskan lisäksi miesten ja naisten välinen "tasa-arvo" sekä alkoholisoituminen. Runoelman tunnelma on melkko synkkä, mutta siinä on viihdyttäviäkin hetkiä. Piritta Maavuoren arvostelusta lainattu sitaatti: "Teos käsittelee klassista onnettoman rakkauden aihetta luontevasti rakkausrunoelman muodossa ja vie lukijan mukanaan kuin vuoroin itkettävä ja vuoroin naurattava viihderomaani."

Teos koostuu neljästä osasta, mutta on kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus. Runoelma kulkee kertomuksen tavoin, alusta loppuun. Soinnillisuutta ei liiemmin esiinny, eikä runojen rakennekaan ole liian säännönmukainen. Kielen käyttö, sanavalinnat sekä runoelman kokonaisvaltainen tyyli on lukijaystävällinen ja arkikielinen eli ymmärrettävä. Metaforia ja sivistyssanoja on kuitenkin käytetty, sekä viittauksia muihin teksteihin ja henkilöihin: "Pavlovin koirat/Skinnerin rotat ja/oliko niitä muitakin/rappioromantiikasta lyhyt matka/tappionihilismiin."

Kokoelma oli ajatuksia herättävä, surullinen ja mielestäni myöskin nerokas. Rakkaus ei ole aina välttämättä sellaista, josta olemme saattaneet unelmoida, eikä myöskään sellaista josta aina puhutaan, kuten teoksen nimikin kertoo. Runot avaavat tämän näkökulman hienosti melko arkisella kielellä ja kirjoittajan tuska on puettu hyvin sanoiksi. Vaikka Kotron rakkausrunoelma olikin välillä yksitoikkoinen, toivat pienet yksityiskohdat ja pointit sen aina uudelleen eloon ja mielenkiinto jatkui loppuun asti. Nerokkaita olivat sanat miesten ja naisten suhteellisesta asemasta: "kun nainen kärsii syömishäiriöistä/se ilman muuta on seurausta miesten sanelemista kauneusihanteista/kun mies rääkkää itseään schwarzeneggeriksi/se on hänen omaa tyhmyyttään/ (…) kun mies esittää eroottisia ehdotuksia/hän on ahdistelija/kun nainen esittää eroottisia ehdotuksia/hän on moderni tasa-arvoinen nainen."

Piritta Maavuori ja Markus Jääskeläinen arvostelivat runokokoelman melko yhtäläisiksi, mutta käyttivät kovin erilaista kieltä arvosteluissaan. Molemmat arvottivat teoksen hyväksi, kehuvat Kotron omakohtaista ääntä ja teoksen tärkeyttä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Molemmissa oli mielestäni hyviä pointteja, mutta en asettuisi täysin kummankaan puolelle. Jääskeläisen mielestä Kotron uudissanat ja puujalkavitsit olivat huonoja, mutta minua ne miellyttivät ja antoivat uutta tuulta jatkuvalle tilitykselle. Maavuoren kanssa olen samaa mieltä siitä, että runoelma oli todella lukijaystävällinen, mutta muut hänen kuvailunsa jäivät minulle melko vaisuiksi.

Arno Kotro: Sanovat sitä rakkaudeksi

Like, 2003.

Arvostelut:
Piritta Maavuori: http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Mies+puhuu+rakkaussurustaArno+Kotron+esikoisrunoelmaon+suorapuheinen+tilitysrakkauden+lopusta/HS20030427SI1KU02zz8
Markus Jääskeläinen: http://www.angelfire.com/ma/jaaske/2003kotro.html

Money Over Love

What am I doing? Working, never chillin', 'til I get a million,

because it feels good wakin' up to money in the bank.

But money can't buy you love 'cause it's overpriced,

and still I be yelling out money over everything.

Nobody's perfect though, but you're perfect for me.

Can you see me? You are my sweetest drug.

Anagrammi nimestäni

Farao Qorim.

Lehtiruno

Haiku

Tietämättömyys,
sen vankeja olemme,
sielumme syöty.